Päiväkirja 14.8-18.8.2017

Kooste ensimmäisestä koulu viikostani. Ensimmäinen viikko meni hyvin nopeasti ja paljon tuli uusia asioita, sekä sellaisia sanoja mitä en ole ikinä kuullutkaan. On ollut mukavaa palata kouluun takaisin ja olla osa ryhmää, aikaisemmin opiskelin omia polkuja. Nyt olen aloittanut ryhmässä, vaikka jostain syystä edelleen minun ryhmäkoodini näyttää olevan toinen eli taas vain käyn tässä ryhmässä. Mutta me aikuisopiskelijat taidetaan mennä hyvin pitkälle juuri omia polkuja.

Meidän ryhmämme on hyvin naisvoittoinen, en tiedä miten on ennen ollut ja mikä on tulevan?
Rinne koti on järjestänyt mentarointiohjelman joka on nimeltään RIMENTORI, jonka tavoitteena lisätä miesten työllistymistä sosiaali ja terveyden huollon alalle. Tässä on enemmän tietoa siitä ( avautuu siis linkki )



Me kävimme keskiviikkona tutustumassa Rinnekotiin, en ole ikinä ennen käynyt siellä. Syystä tai toisesta se paikka on jäänyt minulta näkemättä, en ole edes pihalle eksynyt, vaikka olen siellä päin kuitenkin käynyt. Paikkahan on hyvin syrjässä, ja paikka on hyvin idyllinen maalaismaisemineen.
Joimme ensimmäiseksi kahvit, ja sitten talon henkilökunnasta eräs työntekijä esitteli paikan historiaa diaesityksellä. Minuahan on aina kiehtonut historia, ilman mennyttä ei ole tätäkään hetkeä ja on syytä tietää mistä kaikki on aina lähtöisin ja millä ajatuksella. Laitan tähän rinnekodin linkin, siitä voi tutustua paikkaan luettavaa materiaalia on paljon.
Kävimme ensimmäisenä tutustumassa taloon, missä oli hoidossa lapsia. Heti kun ovi avautui, meitä vastaan tuli hoitaja jolla oli sylissään hyvin pieni vauva. Katselin pienokaista uteliaana, ja olin hyvin iloinen siitä että tällä pienokaisella oli syli ja aina oma hoitaja käytössään. Siellä oli myös muita pieniä lapsia ja tunnelma oli rauhallinen, en huomannut siellä sillä hetkellä kiirettä vaikka juuri se paikka oli hyvin hoidollinen ja tehtävää hoitajilla varmasti riitti. Koin itse hyvin liikuttavaksi sen kun eräs vanhempi asukas oli siellä kaitsemassa pikkuisia, hän silitti hellästi erästä pikkuista. Kosketuksen tunnetta nämä pikkuiset juuri tarvitsevatkin. Rinnekotihan on ollut laitos ja se edelleen jossakin määrin siellä huokuu, mutta ei negattiivisesti. Paikkaa on remontoitu ja uudistettu asukkaita ajatellen  tehty erilaisiksi pieniksi kodikkaiksi ryhmä kodeiksi. Vuoteen 2020 mennessä tulee kaikille mahdollisuus asua asumispalveluyksiköissä. Sote tuo mukanaan muutoksen suunnan ja tällä alalla tulee suuri uudistus. On se vain jännää seurata mukana kun suunta kehittyy. Mitä tulee Rinnekotiin, niin kuitenkin tuli tunne, että tämän paikan pitää säilyttää aina  oma, en toivo että tämän paikan toiminta lopetetaan. Osaaminen juuri kehitysvammaisuuteen on todella upeeta, pääkallopaikka saisi olla aina siellä missä nytkin.
Sitten me siirryimme toiseen paikkaan missä oli taas vanhempia ihmisiä, iältään noin 50-70 vuotiaita, vanhin oli siellä 70-vuotias.
Katselin ympärilleni uteliaana, talossa tuoksui ihan 70-luku ihan kuin olisin hetkeksi mennyt aikaa eri vuosi kymmenelle. Katossa roikkui vanhoja kristalli lamppuja ja joukkoon oli upotettu nykyaika.
Asukkaat saivat elää ja olla ihan rauhassa, olihan moni jo eläkkeellä. Tunnelma siellä oli varsin rento ja hauska, se oli paikka jossa voisin itse työskennellä fiilis oli hyvä😃

Loppuviikosta mietin sanaa normaali. Mietin mikä on normaali? Ja miten muokkaan sanojani kun kirjoitan tänne vammaistyöhöni sanoja. Omasta mielestä sanaa normaali on aika vaikea alkaa määritellä ja kuka määrittelee sen, että kuka on normaali? Olenko minä normaali, onko vierellä kulkijani normaali? Niinhän se taitaa mennä että meillä ihmisillä on kaikilla omat piirteensä ja tarpeensa. Kuka väsyy helpostti, kuka tarvitsee enemmän aikaa vaikka uuden asian oppimiseen, kun taas toinen oppii heti. Itse kuulun siihen ryhmään, joka tarvitsee omaa tilaa ja hyvin paljon aikaa välillä. Aina en voi esimerkiksi tehdä mitään, en esim. kirjoittaa tätäkään se vaatii sen omansa, sen kiireettömän ajankohdan ja ehdottomasti rauhan. Joku toinen taas voi keskittyä missä ja milloin vain. Nukkumaan kyllä pystyn välillä vaikka missä metelissä, mutta opiskeluun tarvitseen elintilaa.